Viimeisen joululomapäivän maisema on ollut talvinen. Lähdettiin liikkeelle kolmen ja neljän välillä iltapäivällä, että ehdittäisiin kulkea tutut reitit, Paattistenjoen rantaa ja niittyjä, ennen pimeän tuloa. Taivas oli pastellia, joen pinta paikoin jäätyvän veden tähdittämä, sillä pakkasasteita oli tusinan verran.

Helsingin Sanomissa oli tänään juttu nykyajan kaupallisen kulttuurin kalenterista kieltäymyksineen ja juhlineen. Paaston ja nautiskelun ajat vaihtelevat, vaikkakin eri tavoin ja eri syistä kuin kristillisessä maatalousyhteiskunnassa. Vuodenaikojen kiertokin pysyy, vaikka sen vaikutukset arkeen ovat nykyisin muuta toista kuin aikana ennen sähköä. Luonnossa kasvamisen ja katoamisen kierto on ilmeistä ja omalla tavallaan tyynnyttävää jatkuvan kasvun ja kehityksen vaatimusten tykyttäessä tahtia kaupungistuneeseen elämäntapaan. What goes up must come down. Talvi on yhdestä syystä parasta aikaa vuodessa: prospekti on mitä valoisin, kevät ja kesä vasta tulossa.

Talvinenkin aurinko on kaunis, ujon viisto ja ohut tosin, totesimme Topin kanssa aamupäivän lenkillä. Pajunkissojen kyljet hohtelevat. Paattistenjoen uomassa virtaa vettä kuin kevättulvien aikaan Pelloilla vihertää,reunamaasto on kohmeessa; on varsin vaivatonta kulkea.

Toisin oli eilen, kokopäiväisen sateen keskellä. Topi olisi mieluummin lähtenyt kylille tyttöjä haeskelemaan ja toisten poikien kanssa nokkapokkaa pelaamaan. Kotikadun päässä ukko iski itsensä juntturaan, kinttunsa sahapukiksi, kyräili alaviistosta valtavien kulmakarvapehkojensa alta.

Maanittelujen ja realiteettien toteamisen jälkeen päästiin kuitenkin etenemään metsään ja vainioille räntärättien seassa. Vapaana juoksu jokiuomassa ja niityllä virkisti lopulta punaniskan. Kastuttiin tietty perin pohjin, ja sekös vasta virkistikin: riehumatilaan asti sisään päästyä.

Punainen paholaisemme pitää pyyhekuivauksesta. Huolellisen hieronnan tulos oli villi: parta- ja kulmakarvat sojottivat mikä minnekin. Enimmät kuohut sänkyjen ja sohvien reunoihin puskettuaan punaturkki istahti tyyntymään omalle petipaikalleen. Tilannetta tuntematon olisi voinut tulkita näillä tienoilla morsianta etsiskelevän vanhanpojan villisikakarjun istuskelevan meidän aulassamme. Mutta Topihan se siinä vain.

Talvimaisema torkuksissa

Emme ole susiakaan tai edes suden jälkiä onnistuneet näkemään, vaikka lehdistä onkin saanut sellaisen vaikutelman, kuin nuo satukirjojen pitkäkyntiset pedot piirittäisivät kaupunkien reunamia suupienet syljestä kiiltävinä. Eipä silti, olen kyllä varoitellut varsin jouluisessa lihassa kuljeskelevaa Topiamme pysyttelemään kintereillä, kun luonnon helmassa mennään. Olen maininnut, että Suzy Hukkanen saattaa siellä siskoineen sihtailla meitä, ehkä myös herra Ilves lymyillä puun oksalla – kettu Repolaisesta puhumattakaan.

Näin lumettomana talvena on vaikea sanoa, kuinka vilkas on ollut kotipihamme Bunny Highwayn liikenne. Kesällä urbaani rusakkoäiti kasvatteli pitkäkorvien valtaväylän vierellä lapsiaan vuorenkilpien lehtien suojassa kukkapenkissämme. Emme ole yhyttäneet aikoihin yhtä ainoaa jänöä. Syksyllä sentään jokusen huomattavan kirjavaturkkisen näimmekin. Pihan omena- ja kirsikkapuiden ympärillä on joka tapauksessa tukevat verkot – siis nälkäisiä rusakoita ja jäniksiä varten. Susia tai muitakaan kaupungistuneita petoja vastaan ei ole erityistoimia ainakaan tähän mennessä tarvittu.

Alla Loppiaisena tekstin maisemissa kuvattua.